Mietin jonkin aikaa miten kirjoittaisin tuosta reissusta. Aluksi lähdin kirjoittamaan jokaisen päivän samantein, mutta reissu oli sen verran intensiivinen, että rauhallisia hetkiä kirjoittamiseen ei pahemmin ollut. Nyt olen työmatkalla täällä Brysselissä ja ei iltaisin ole mitään muutakaan tekemistä. Muutenkin oli hämmentävää tulla Lissabonista suoraan tänne - kellään ei ole ruttukorvia...
Lähtö koko reissuun tuli aika päähänpistona. En ole ikinä ollut mikään kilpailemisen isoin ystävä - itse asiassa jostain syystä jännitän sitä todella paljon. Jo aikoinaan kun ajoin muutaman SM-kisan alamäkipyöräilyssä, totesin että kisan odottaminen ei ole mikään kiva tunne - itse ajaminen ei sitten enää jännittänyt. En ole ihan varma mikä siinä kisaamisessa niin jännittää, mutta luulen että isoin osa jännitystä tulee loukkaantumisen pelosta - ei niinkään itse loukkaantumisesta - vaan siitä että ei voisi treenata pitkään aikaan. Joskus 20-vuotiaana sillä ei olisi varmaan ollut niin suurta merkitystä, mutta kohta 44-vuotiaana, jokainen treeniviikko on arvokas. :) Kilpailu on kuitenkin iso osa BJJ:tä, joten olin päättänyt että ainakin kerran per vyöaste pitää käydä kisaamassa - ihan vaan ettei harmita jälkikäteen ja jokaisen kisan jälkeen olen ollut tosi tyytyväinen, että lähdin.
Päätös Portugaliin lähtemisestä syntyi pikkuhiljaa viime syksyn aikana ja kulminoitui luultavasti Finnish Openiin, jossa olin tuomarina. Katselin sitä kisaamista ja näin monia kavereitani kisaamassa ja alkoi vähän harmittamaan, että en ollut itse ilmoittautunut. Iso osa päätöksessä oli myös Miskalla ja Karilla, joiden kanssa olen Harmaakarhujen perjantaivuoroilla treenannut paljon - "jos noikin, niin hittoakos minä täällä sluibailen..."
Viimeinen tikki oli, kun Kari ilmoitti, että se lähtee Portugalin European Opensiin vääntämään ja samalle reissulle oli lähdössä isompi revohka Hipkosta. Saman illan pimeinä tunteina sitten tuijotin hiljaisena IBJJF:n ilmoittautumiskaavaketta ja takaraivosta nousi mieleen Amerikkalaisen soitin- ja lauluyhtye
Butthole Surfersien Sweat Leaf-version alussa ollut mainio elämänneuvo (kukkahattuosaston ei tarvitse katsoa videota - siinä puhutaa rumia ja pommeja räjähtelee):
"Daddy?" "Yes, son?" "What does regret mean?"
"Well, son, the funny thing about regret is that it's better to regret something you have done than to regret something you haven't done...."
Aina kun ilmoittautumisen jälkeen ajattelin asiaa, alkoi jännittämään aika huolella. Otin pääni sisällä kisavalmistautumistaktiikaksi, että en sitten ajattele kokoasiaa kävisin vain normaalisti treenaamassa. Lähtisin paikanpäälle vain "kisaturistiksi" ja sitten vain kävisin tatamilla viisi minuuttia "vähän niinkuin kokeilemassa".... Näin jälkeenpäin ajateltuna tuo oli huvittava ja hölmö lähestyminen asiaan. Ainoa hyvä puoli oli se, että treenasin kisoihin asti normaalilla 3-5 treeniä viikossa tahdilla, joten kroppa oli kisoissa niin ehjä, kuin näillä kilometreillä se on ylipäänsä mahdollista... (vähän teippiä ja tatamille). En ollut siis käytännössä valmistautunut mitenkään itse kisaan. Gameplanikin oli tasoa:"Koitanpa piruuttani nilkanyppäystä tai double-legiä ja jos menee sillä tonttiin, niin sitten pääsen pelaamaan paineohituksia ja jos tuntuu huonolta pystyssä, niin vetäisen deep-halfguardiin ja siitä sweepin kautta päälle. Sitten ohi ja sivukuristus tai ezekiel..." Alasvietejä en edes drillannut kuin pari kertaa "kun ne käy selän päälle", joka sitten kostautui kisoissa.
Tammikuu tuli sitten nopeasti ja yhtäkkiä huomasin olevani lentokoneessa joka oli täynnä tuttuja ja tuntemattomia ruttukorvia. Kahden ensimmäisen päivän tapahtumista voi käydä lukemassa tuolta alempaa blogista. Kolmantena päivänä alkoi sitten Hipkon porukan kisat ja hyvistä matseista huolimatta otteluvoiton sai kaivettua vain Nikita ja hänenkin tie nousi pistetappiolla pystyyn toisessa ottelussa. Kenenkään ottelu ei kuitenkaan onneksi ollut mikään muutaman sekunnin katastrofi, vaan kaikki pääsivät pelaamaan omaa peliään. Ottelun jälkeen kaikki vielä näyttivät saavan uutta intoa kisaamiseen ja katsomossa suunniteltiinkin jo seuraavan viikon drillejä, että saadaan matsissa paljastuneet tekniset virheet korjattua. Itselläni ottelu oli tulossa vasta lauantaina ja tunnelma pääni sisällä oli aikalailla tuollainen kuten tuossa ylläolevan Seat Leafin videon kuvamaailmassa on... välillä ei jännittänyt yhtään ja välillä ihan hulluna.
Kisapäivän alkaessa pahin jännitys alkoi kuitenkin jo tasoittumaan. Käytiin aamulla Sepon kanssa lenkillä ja jumppaamassa hiet päälle läheisessä puistossa ja sitten hengailtiin hotellilla, niin että oman sarjan alkuun oli noin pari tuntia. Hotellilta lähdettessä tosin kävi hetken mielessä, että pitäisiköhän lähteä lentokentällä kisa-alueen sijasta - jokin alkukantainen pakorefleksi nosti päätään kuitenkin tasaisin väliajoin.
Jännitys aiheutti myös sen että meinasi mennä aika säätämiseksi kisapaikalla. Tilannetta kuvaa hyvin, että annoin lompakkoni talteen Nikitalle ja varttia myöhemmin juoksen kuin päätön kana ympäri areenaa - pukuhuoneet ja katsomot - etsimässä lompakkoani, kunnes Nikita kysyi minulta, että mitä sinä oikein etsit.... se tosin toimi hyvänä lämmittelynä. Sitten painelin karsinaan odottamaan nimeni kuuluttamista.
Niille jotka eivät ole tuolla ennen olleet, niin tuolla on sellaisen aidatut alueet, jonne mennään oman sarjan alkamisaikaan odottelemaan, että järjestäjä kuuluttaa nimeä ja siitä sitten kuljetetaan puvun takastukseen, punnitukseen ja toiseen karsinaan (Bull Pen) odottelemaan itse matsia.
Karsinassa oli itseasiassa aika hyvä jännittynyt tunnelma - tai ainakin siihen saakka kun toimitsija ilmoitti puvun tarkastuksessa, että Originin puvun puntissa ollut logo on liian alhaalla (ei muuten ole... mittasin myöhemmin), mutta ei ollut vaihtoehtoa: "housut vaihtoon".
Onneksi olin ottanut kaksi pukua matkaan, joten juoksin hullua vauhtia "leiriimme" katsomossa ja vetäisin toiset housut jalkaan. Pukujen kanssa oli muutenkin aikamoinen sirkus koko tapahtuman ajan. Kovimmaksi kisapuku-hitiksi muodostui Tatamin 1.4 kiloinen SubZero kisamalli, joita lainailtiin niiltä joilla sellainen oli mukana, kun painot kävivät tiukille. SubZero pelasti Hipkon kavereistakin neljä ylipainolta... Perustreenipuku on melkein kilon painavampi ja se on todella paljon, kun on painoraja tiukilla.
Uudet pöksyt onneksi kävi toimitsijalle ja vyössäkään ei ollut valittamista (niitäkin vaihdeltiin todella monelta sinä aikana kun olin karsinassa), joten pääsin viimein odottamaan tatamille kutsumista. Katselin ympärilleni ja helpotuksekseni oman sarjan kaverit olivat yllättävän pieniä ja vanhoja (hehe...pitäisi varmaan katsoa peiliin tarkemmin) ja näyttivät vielä ihan tavallisilta ihmisiltä. Jännitys alkoi laantua huomattavasti.
Pääsin vihdoin tatamille. Sain hyvin gripit kiinni ja tunsin, että olin vahvempi kaveria ja pystyin ravistelemaan kaveri aika hyvin hakiessani nilkan nyppäystä. En saanut sitä ja tässä vaiheessa olisi pitänyt vetäistä halfguardiin. Kylpiessäni voiman tunteen hyvässä olossa, pudotti jiujitsu minut taas kerran pehvalleen - kirjaimellisesti. Kaveri vetäisi todella hyvin ajoitetun leg tripin ja yhtäkkiä totesin olevani menossa tonttiin ja vielä alle sivusidontaan. Sain juuri ja juuri vetäistyä halfguardiin, mutta kaveri sai todella tiukan underhookin minulta. Tätä sitten irroteltiin seuraavat minuutit - yritin kaikkia pakenemisia mitä muistin, mutta kaveri piti jalan sprawlattuna ja munat maassa, joten en saanut hookkia kiinni, enkä omaa underhookkia. Lopulta kaverin jalka lipsahti irti ja pääsi sivusidontaan.
Puolustelin jonkin aikaa kuristusta ja olen sen verran ollut Jessen, Markon, Timon ja muiden taitavien jätkien kuristeltavana, että ei ollut oikeastaan mitään hätää missään vaiheessa - sain pidettyä itseni hyvässä kulmassa, niin että kuristus ei ollut missään vaiheessa kohdallaan - piti näyttää peukkua tuomarille (kuva), ettei vaan tule keskeyttämään. hehe.
Missään vaiheessa minulla ei ollut mitään hätää siellä rimpuillessani ja puolustaminen oli kivaa. Lopulta kaveri turhautui sen verran, että antoi tilaa grippejä kaivellessaan ja sain itse kaivettua underhookin, siitä polvilleen (Hipkon BJJ-Perusteet - sivusidonnasta pakenemiset tunti) ja underhook, mutta kun vihdoin pääsin etenemään sinne mistä omat hyökkäykseni olivat lähteneet - Halfguard ja oma underhook - niin kello tuli ja keskeytti hauskanpidon. Ei voinut kuitenkaan kuin hymyillä - kaikki raajat oli tallella on kivaa oli ollut. Kaveri oli vain parempi tällä kertaa, mutta ei tuntunut mitenkään mahdottomalta päihittää. Parempi gameplani ja lisää treeniä.
Näin jälkeenpäin ajateltuna tuolla tuli todella selväksi miten eri maailma tuo kisaaminen on kovastakin perussparrista. Itse matsi ei ole sen kummempaa, kuin Villen kanssa painisi (hehe) - eli reippaalla tahdilla mennään ja periksi ei anneta tuumaakaan, mutta pisteet ja lyhyt aika tekevät gameplanista todella tärkeän. Homma on käytännössä aikalailla sillä selvä, kuka pääsee ensimmäisenä omaan peliinsä. Jos joudut alussa huonoon positioon, niin palauttaminen pitää tehdä todella nopeasti, jos haluat vielä ehtiä tehdä jotain oman pelisi mukaan.
Minulla meni alku pipariksi, koska en ole treenannut kunnolla alasvientejä ja lähdin niitä hakemaan - olisi pitänyt vetäistä halfguardiin, kun ei heti onnistunut. Kaverilla oli todella hyvä leg trip, jolla hän vei kaikki muutkin ottelunsa ja jouduin aloittamaan pelini todella huonosta positiosta - alta smashattynä, niin että kaverilla oli todella tiukka underhook ja jalka sprawlattuna munat matossa.
Eli tuolla menestyäkseen pitää treenata aika lailla erilailla, kuin perusjiujitsun treenaaminen - tuossa korostuu vahvasti se, että pääset heti omaan peliin kiinni ja tehokkaan nopean ja suoraviivaisen perusjiujitsun tekeminen. Mihinkään minuuttien rakenteluihin tuolla ei ole aikaa. Itse toivoisin senior-kisoja lopetukseen tai ainakin "metamoris-säännöillä", eli 20min erät ilman pisteitä ja molemmat ulos, jos ei tule lopetusta. Toisaalta tuokin oli niin hauskaa, että ei tämä viimeiseksi kisaksi jää... SubZeroa on jo kyttäilty ja vaakakin tilattu alennusmyynnistä, että saadaan maksimi määrä lihasta äijään ja kuollut paino pois häiritsemästä, kun taas kisa-aika taas osuu kohdalle.
Ottelun jälkeen oli hämmentyneen helpottunut ja onnellinen olo... joka hetken päästä muuttui hetkelliseksi itse syyttelyksi, kun tajusi että ei siellä ollutkaan mikään yli-ihminen vastassa vaan ihan samanlainen treenaaja, kuin minä joka oli vain valmistautunut paremmin. Painissa oli ollut kokoajan sellainen olo, että kyllä mä tästä kohta etenen ja lopuksi eteninkin, joten paremmalla valmistautumisella homma olisi voinut mennä toistepäin. Itseään saa vain syyttää ja sehän tässä lajissa niin hienoa onkin. Ei ole tilaa selittelyille tai jossitteluille - Se kaveri on parempi, jonka käden tuomari lopussa ylös nostaa.
Harmitus ei kauaa kestänyt, kun pääsi todistamaan Sepon (kultaa) ja Harrin (hopeaa) mahtavia otteluita - tuli huudettua niin, että kurkku on vielä näin kaksi päivää myöhemmin käheänä. Kavereiden voitot kruunasivat kisapäivän.
Otteluiden jälkeen lähdettiin hotellille valmistautumaan perinteiseen lauantain illanviettoon. Ravintolat ovat lauantai-iltaisin todella täynnä ja Plan A: Brazilianlaisen pihvipaikan sijaan jouduimme siirtymään Plan B:hen ja painelimme jo tutuksi käyneeseen kiinalaisjapanilaiseen buffettiin, jossa ruoka oli todella hyvää ja juotava edullista.
Istuimme pitkän tovin Hipkon porukan kanssa ja kävimme päivän tapahtumia yms. läpi, jonka jälkeen loikkasimme taksiin ja suuntasimme kohti baari-katua, missä tapasimme muut suomalaiset. Mainio katu juhlimiseen. Kyseessä on muutamia satoja metrejä pitkä kapea katu, jonka varrella on pieniä baareja vieri vieren ja katu täynnä juhlivaa porukkaa ja täydellä tarkoitan TÄYNNÄ.... vähän kuin vappu espalla.
Kyseisellä kadulla tapasin myös tunnetun tanskalaisen BJJ-Blogin pitäjän ja kirjankin kirjoittaneen maailmantallaajan (kuva). Live musiikkia ja perushulabaloota kesti aamuyöhön saakka, jonka yksityikohtia voidaan sitten käydä läpi vaikka Metsälän saunassa treenien jälkeen... hauskaa oli ja hupia riitti.
Aamulla kömmimme (melkein kaikki) kymmeneksi kisa-alueelle, jossa alkoi mustavöisten adult-sarjat. Oli mahtavaa katsoa kavereiden joita on nähnyt vain videoissa ottelevan vain muutaman kymmenen metrin päässä. Sali oli aivan täynnä ja tunnelma oli katossa, kun tatamilla nähtiin Terere, Cobrinha, Langhi, ja moni muu lajin huippu. Saatiin nähdä berinbolon erikoisosaaja Miao-veljeksen kipuaminen finaaliin,
missä lopulta tie nousi pystyyn.
Suurimman vaikutuksen minuun ja yleisön hurraamisesta päätellen muihinkin teki Helvecio Moreira Penna Neto - kolmen danin karhumainen 52-vuotias mustavyö (kuvassa) joka vuodesta vuoteen ottelee alle 30-vuotiaiden adult sarjassa ja hyvin ottelikin. Voittoa ei tällä kertaa tullut, mutta tajuttomalla paineella tehty ohitustyö oli erittäin vaikuttavaa katsottavaa.
Otteluiden jälkeen jouduin suunnistamaan lentokentälle ehtiäkseni Brysselin koneeseen, jotta olisi täällä paikalla maanantai aamuna, kun työt alkaa.
Tästä tuli varmaan yksi pisimmistä kirjoituksistani blogiin, mutta niin sai tullakkin. Tämä oli todella mahtava reissu jota en tule unohtamaan ikinä. Minun ikäiset ehkä ymmärtävät tämän parhaiten, mutta muistan vielä hyvin kun seitsemän vuotta sitten seisoin Hipkossa viemässä poikaani treeneihin Hipkoon ja haikeana katselin tatamilla treenaavia junioreja. Mietin että olin katkonaisesti treenannut kamppailulajeja 14-vuotiaasta lähtien kolmekymppiseksi, mutta nyt olin mielestäni jo liian vanhan aloittaakseni uudelleen 36-vuotiaana. Suuri kiitos Timolle joka puhui minut ympäri kokeilemaan uudestaan ja Eskolle joka lopetti minut kuristamalla ja käsilukoilla muistaakseni viisi kertaa viidessä minuutissa 17-vuotiaana 20 kiloa kevyempänä "pojankoltiaisena" ja näyttäen mistä Brazilian Jiu Jitsussa on kysymys. Iso kiitos myös kaikilla mahtaville treenikavereille. Nyt olen 44-vuotta täyttävä purppura vyö, joka on juuri otellut Euroopan isoimmissa BJJ-kisoissa... kyynel tulee silmään... tämä on ihan hullun hienoa... :)
.jpg)
